Tätä päivää oli odotettu ja pelätty (tai siis joku aikuinen meidän taloudessa oli odottanut ja pelännyt, enkä se ollut minä). Kellarissa oli levytetty, eristetty, porattu, piuhotettu ja etsitty mahdollisia huomautuksen aiheita, samoin vintillä oli ... En itse asiassa tiedä, mitä siellä oli värkkäilty, mutta isännästä oli viikkojen ajan iltaisin saatu vain satunnaisia havaintoja...
Kaksi vuotta, kolme kuukautta ja kuusi päivää olimme ehtineet asua lopputarkastamattomassa talossa. Täksi kohtalokkaaksi ruotsalaisuuden päiväksi olimme sitten lopulta saaneet kutsuttua paikalle kaupungin rakennusvalvonnan virkamiehen toteamaan talomme tilanteen. Tämä herra oli kuuleman mukaan (en valitettavasti ollut mukana juhlistamassa ikimuistoista tapahtumaa) käväissyt kellarissa ja keittiössä ja todennut, että kellarin välioven ovipumppua täytyisi kiristää, autotallissa olevan poistovesiputken suojakotelon voisi vielä kertaalleen levyttää ja talon numeronkin voisi saada erottumaan ulkoseinästä paremmin lisäilemällä taustaksi valkoisen levyn.
Ei muuta.
Olisi se herra voinut edes vilkaista yläkerrassa, sillä sentään petasin aamulla kiireessä oikein sängytkin ja järjestin hammastahnat riviin kaappiin.
Kuitenkin se kehtasi huomauttaa sellaisesta pikku asiasta, että maakellarille pitäisi hankkia toimenpidelupa. Kaikkea sitä.
