Kesämuistoja

 

Der Sommer ist vorbei

Max Raaben sanoitusta lainatakseni: Kesä on todellakin ohi. Eilen iltapäivällä kuitenkin paistoi vaihteeksi aurinko, joten sain edes muutaman kuvan meidän pihasta, ennen kuin tuuli ja sade vievät loputkin lehdet. Kävimme myös lasten kanssa ostamassa vähän syyskukkia, jotka toivottavasti pysyisivät hengissä edes muutaman viikon.

Graukogel

Syksy on jo ehtinyt vaikka kuinka pitkälle ja olen vasta saanut lisättyä viimeiset kesäkuisen Itävallan-matkan kuvat tähän blogiin. Minut tuntevat tietävät, etten saa mitään aikaiseksi ilman viime hetken paniikin synnyttämää inspiraatiota, ja kun sellaisia inspiraatioryöppyjä aiheuttavia etukäteen lukkoon lyötyjä aikatauluja ei näin oman harrastelijablogin kirjoittamisessa ole, kirjoitusvälit tuppaavat venymään.

Viimeisen Bad Gasteinissa viettämämme päivän kulutimme niin sanotusti kotimaisemissa. Olimme pitkin viikkoa joka ilta suunnitelleet Salzburger Hof -hotellin spa-osaston porealtaassa lilluessamme ja panoraamaikkunoista ympäröiviä vuoria katsellessamme yhtenä lomapäivänä vielä kiipeävämme Graukogelille. Perjantaina siihen oli sitten vihoviimeinen mahdollisuus. Onneksi sää oli silloin mitä parhain. Pakkasimme reput, vedimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme lompsimaan peräkanaa kohti huippua, jolla alkuviikosta näkyi vielä lunta.

Over the hills and far away

Näkymä Graukogelilta Stubnerkogelille, jolla olimme käyneet maanantaina. Puurajassa näkyvä rakennus on puoliväliasema, jolle nousimme jalan. Puuttoman alueen huipulla näkyvään oranssiin pisteeseen saakka olimme ylittäneet hissillä.

Tiistain retkikohde Bad Hofgastein näkyy tuolla laaksossa kauimmaisena taloryppäänä. Samaan suuntaan tarpeeksi kauan matkattaessa pääsee Salzburgiin ja sieltä Saksan puolelle.

 

Graukogelin hissit toimivat kesäkuussa vain kahtena päivänä viikossa, ei jostain mystisestä syystä kuitenkaan sillä viikolla, jolloin me olisimme saattaneet haluta niitä käyttää. Meitä hissien liikkumattomuus ei kuitenkaan erityisesti haitannut; enemmän se varmasti harmitti niitä suomalaisia kanssamatkustajiamme, jotka toiveikkaana olivat ostaneet viikoksi liput Gasteiner-laakson hisseihin, joista ei muutenkaan ollut liiemmälti ainakaan ylitarjontaa.

Hissivaijerien paksuuden, rinteen jyrkkyyden, pudotusetäisyyden, hissi-istuinten ruosteläikkien ja turvavarustuksen havainnoituani olin ihan tyytyväinen siihen, ettei nyt tarvinnut miettiä, tullako alas jalan vai jollakin muulla menopelillä.

Tauon ja poseerauksen paikka

Graukogelilla oli ettenkö sanoisi hyvinkin rauhallista. Alkumatkasta näimme yhden naispuolisen vaeltajan, joka erehtyi kysymään meiltä tietä; ilmeisesti näytimme asiantnntijoilta. Tässä yllä olevassa kuvassa on taka-alalla ikuistettuna toinen vuorella näkemämme ihminen, papparainen, joka kuvanottohetkeä seuranneiden minuuttien kuluessa määrätietonen ilme kasvoillaan lähestyi meitä uhkaavasti ja yhdessä mutkassa sitten kiihdytti ohi. Tämä rämäpäisyys sittemmin kostautui, sillä puoliväliasemalla näimme papparaisen makaavan reporankana majatalon aurinkotuolissa.

Vaellusreitti Graukogelille oli aika lailla samanlainen kuin Stubnerkogelillekin: kapea, välillä liukas ja muhkurainen, ei välttämättä koko matkaa yhtä jyrkkä mutta yhtä lailla luomumiinoitettu. 

Vähän ennen puoliväliasemaa, Graukogelalmia, joka sijaitsee noin 1400metrissä, pysähdyimme syömään eväitä ja ihailemaan maisemia. Toisin kuin maanantain reissulla, tällä kertaa meillä ei ollut aikomustakaan kiivetä aivan huipulle saakka: Graukogelin huippu sijaitsee 2492 metrissä ja vaelluskartan mukaan viimeinen pätkä, 170 metrin nousu, olisi ollut jo erittäin vaativa Andreasweg, jossa olisi saattanut hakku, köysi ja muut apuvälineet, esim. kunnon vaelluskengät olla tarpeen. Hetken aikaa kyllä fundeerasimme, jatkaisimmeko vielä matkaa 1954 metrissä sijaitsevalle Bergrestaurant Graukogelille saakka, kun sääkin oli niin mukavan aurinkoinen ja lämmin, mutta sitten järki voitti (tai tunteet). Lapset halusivat vielä päästä polskimaan kylpylään viimeisen illan kunniaksi, ja niinpä kävimme vain ihastelemassa puoliväliaseman tyhjää hissirakennusta ja käännyimme kannoillamme 180 astetta.

Alaspäin matka taittui joutuisasti. Tosin jotakuta sai aina odottaa....

Grüß Gott!

Kaiken kaikkiaan Bad Gasteinin -reissu oli todella mukava ja kaikin puolin onnistunut. Edelliskesänä Sölliin matkatessamme meillä ei ollut ennakkoon ollut minkäänlaisia odotuksia eikä toivomuksia, sillä vaikka olinkin moneen kertaan ollut aiemminkin Itävallassa (olen ollut kolmeen otteeseen Wienissä ja sen ympäristössä ja Hassikin nuoruudessaan Bregenzissä), emme olleet koskaan ennen olleet lasten kanssa ulkomailla vaeltamassa. Söllin-reissu oli onnistunut erinomaisesti, ja se tietysti nostatti odotuksia tälle reissulle. Ehkä Gasteinertal-laakson kylät ja kaupungit eivät ihan olleet yhtä sieviä kuin Wildkaiserin jjuuressa sijaitsevat, mutta kyllä täälläkin maisemia ja näkemistä riitti. 

Ensi kesänä sitten seuraava reissu. Lasten mielestä voisimme sitten mennä jonnekin muualle, vaikka Saksaan, me kun AINA käymme kesäisin Itävallassa....