Toisena kesäkuisen Itävallan-loman reissupäivänä tutustuimme ensin Alppimatkojen oppaiden opastuksella "kotikaupunkiimme" Bad Gasteiniin. Ensimmäiset kuvat ovat tuolta parituntiselta kiertokävelyltä.
Nach Böckstein
Sunnuntai-iltapäivällä suuntasimme kulkumme Böcksteiner-Waldweg-vaellusreittiä pitkin naapurikylään Böcksteiniin. Tällä kertaa meillä oli oikein vaelluskartta, vaikka eipä sitä oikeastaan olisi tarvittu, kokeneita vaeltajia kun ollaan... Oikeasti tämä oli helppo/ keskivaativa reitti, joka oli paitsi selvästi merkitty myös tarpeeksi leveä useammallekin rinnakkain pyöräilevälle.
Näkymä Stubnerkogelille. Vesiputouksia oli siellä täällä.
Böcksteinin keskustasta emme oikein saaneet minkäänlaista käsitystä; ei vaikuttanut olevan mikään iso paikka. Takaisin Bad Gasteiniin kävelimme Kaiserin-Elisabeth-Promenade-nimistä reittiä, joka oli jostakin syystä (asfaltin puuttumisen takia?) määritelty paikoitellen keskivaikeaksi.
Tuolla talojen takana olevan vuoren rinteellä olimme hetki sitten olleet kävelemässä; kovin korkealle tosin emme olleet kivunneet. Oli nousua sentään tullut noin 300 metriä, sillä reitin korkein kohta kulkee kartan mukaan 1300 metrissä. Itse Böckstein sijaitsee 1131 metrissä, vaikkei se näissä kuvissa siltä oikein näytäkään.
Edellispäivien harjoittelukävelylenkeistä vetreytyneinä, intoa puhkuen ja läheisestä Spar-kaupasta olennaiset matkaeväät hankittuamme päätimme maanantaiaamupäivällä nousta Stubnerkogelille, jonka huippu kohoaa 2246 metriin; Bad Gasteinin juna-asema, josta oli hotellillemme pari sataa metriä, sijaitsee 1000 m meren pinnasta. Emme me ihan ylös toki aikoneet, mutta jos vaikka puoliväliasemalle.
Vaelluskarttamme merkintöjen perusteella reitti Stubnerkogelille näytti olevan puoliväliasemalle saakka keskivaikea ("Bergweg - mittel, meist markiert") ja siitä ylös osittain jopa helppo (Wanderweg - leicht, meist markiert"). Olisi ehkä pitänyt lukea karttalehdykän englanninkielinenkin teksti, jonka mukaan reitti on "quite difficult".
Kuten alla olevasta kuvastakin näkee, polku ei tällä kertaa ollut kinttupolkua kummempi: välillä maapohja oli tuhottoman juurakkoista, välillä kiivettiin kiveltä toiselle ja välillä väisteltiin lehmänläjiä. Nousu oli TODELLA jyrkkää, ja hirvitti ajatellakin, millaista tuota polkua olisi tulla väsyneenä alaspäin. Aika pian kävi selväksi, ettemme kävelisi tätä tietä kuin yhteen suuntaan.
Onneksi sää suosi meitä; sateella polulle ei varmasti olisi ollut mitään asiaakaan. Välillä aina pysähdyimme lepäämään, juomaan vettä tai limpparia ja ihailemaan maisemia. Tässä vastapäinen vuori taitaa olla Graukogel (2492 m), jos en ihan väärin muista. Lapset olivat aivan yhtä innoissaan vaeltamisesta kuin edelliskesänäkin; kertaakaan ei kuulunut minkäänlaista valitusta, paitsi että taasko äiskä pitää levähdystaukoa...
Stubnerkogelin puoliväliasema sijaitseen 1778 m:n korkeudessa, joten nousimme kiitettävät 778 metriä. Opasteiden mukaan huipulle olisi ollut tästä 1 h 23 min, mutta koska joka tapauksessa menisimme alas hissillä eikä hissilippu huipuille ja sieltä alas maksanut montaa euroa enemmän kuin pelkkä alasmenolippu, päätimme säästää jalkoja ja nousta huipulle hissillä. Sitä tosi piti odottaa lähes tunti; satuimme tietysti paikalle kesken puolenpäivän siestan. Päätimme siis levätä mekin.
Tuon koko matkan me tulimme jalkaisin!
Kesäkuun lopulla vuorilla oli ettenkö sanoisi hyvinkin rauhallista. Meidät ohitti ylöstulomatkalla ainoastaan yksi sporttinen nuoripari ja vastaankin tuli vain kaksi ihmistä, jotka näyttivät sirppien ja kirveiden kanssa ketterästi kiveltä toiselle hypähdellessään kulkevan reittiä harva se päivä. Selässä olevista säkeistä päätellen herrat näyttivät keräilevän vuorilta yrttejä paikallisiin snapseihin - tai eivät he ainakaan varsinaisesti miltään metsureilta näyttäneeet.
Puoliväliaseman molemmat työntekijät taisivat olla päivänokosilla, sillä paikka näytti suorastaan aavemaisen tyhjältä. Kylttien perusteella luotimme kuitenkin siihen, että kyllä se hissi vielä sieltä jossain vaiheessa liikkeelle lähtisi.
Tämä porukka näyttää aivan saksalaisturisteilta, on meinaan kaikki pelit ja pensselit mukana. Onneksi raahasimme trangian mukana, nyt sille oli jopa käyttöä. Kokenut matkanjohtajamme tässä valmistaa pastaa juustokastikkeessa. Herrlich! Tuoksu houkutteli paikalle heti muitakin.
Ruotsalaisperheen lisäksi meitä ja ruoanlaittoamme kävi ihastelemassa mm. pari heppaa ja ....
... joukko lehmiä, jotka laidunsivat rinteessä yhdessä hevosten kanssa ja asettivat reitillemme erinäisiä miinoja, joihin eräs nimeltä mainitsematon seurueemme jäsen lankesi, vaan ei siitä sen enempää. Viime kesänä näimme Milka-lehmiä sen verran runsaasti, etteivät nämä yksilöt enää jaksaneet oikein ihmetyttää.
The only way is up. Kävellen matkaan olisi tuhraantunut yli tunnin, jos siis opasteita on uskominen, nyt huippu tuli eteemme vartissa.
Vähän vänkää, että loppumatkan olisi päässyt kulkemaan tuollaista leveää valtatietä!
Näkymiä Stubnerkogelin (2246 m) huipulta.
Gipfelrestaurantin sijainti on nimensä veroinen. Suomessa olisi tässä varmasti ollut jonkinlainen turva-aita tai vähintäänkin varoitustaulu, että älä hyppää.
Näköalatasanteella. Lattialautojen välistä ei oikein parane tirkistellä, jos sattuu olemaan korkeanpaikankammo. Tuuli huipulla oli aikasta vilpoooonen. Vähän sääliksi kävi sandaaleissa ja shortseissa liikkeellä olleita itäeurooppalaisturisteja.
Tämä kiikari nimesi kaikki kaukaisuudessa siintävät huiput ja kertoi niiden korkeudet. Näkyipä täältä Itävallan korkeimmalle huipulle Grossglocknerille, jolle lapset olisivat halunneet mutta jonne suunniteltu Alppimatkojen retki jouduttiin ensin siirtämään ja lopulta perumaan huonon sään vuoksi.
Stubnerkogelin huipulle menee hissiasemalta 140 m pitkä riippusilta, jolle joidenkuiden piti tietysti päästä.
Mitä pienet edellä, sitä isot perässä, vai kuinka se nyt menee.
Jos kerran on lunta, niin....
Ihan tämän näköisiä kukkia olen tottunut näkemään muutama tuhat kilometriä pohjoisempana reilut pari tuhatta metriä alempana. Tokikaan en ole mikään kukka-asiantuntija.
Ruth ja matkakaveri haisuli Pinkki, joka pari päivää myöhemmin teki kohtalokkaan katoamistempun.
Vietimme huipulla pidemmän tovin, koska siesta oli nyt edennyt tänne saakka. Mutta mikäpäs siinä, ei ainakaan maisemissa ollut valittamista ja vaatettakin olimme ottaneet varuilta tarpeeksi mukaan.
Hissi ei todellakaan ollut mikään huono valinta.
Bad Hofgastein
Tiistaina annoimme vuorten vähän aikaa olla ja lähdimme kävellen Bad Hofgasteiniin, jonne oli Gasteiner Ache -jokea seuraavaa kävelyreittiä pitkin matkaa noin 8 km.
