Münchenissä (Tag 6)

Kun on opiskellut pääaineena saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta, ihmiset olettavat usein, että a) lukee illat pitkät pelkästään Goetheä, Schilleriä, Mannia, Hesseä tai Rilkeä, b) osaa siteerata mennen tullen Goetheä, Schilleriä, Mannia, Hesseä tai Rilkeä, c) tuntee läpikotaisin sekä Saksan historian että saksalaiset olutmerkit  ja d) on käynyt useampaan otteeseen tai ainakin kerran Münchenissä Oktoberfestissä. En ole ekspertti missään edellä mainituista. Enkä ennen viime kesäkuun loppua ollut vielä ikinä käynyt Münchenissä. 

Oikeastaan meidän piti matkustaa Salzburgiin. Ilmoittauduimme oikein Aurinkomatkojen järjestämälle päiväretkelle, jota ei sitten vähäisen osallistujamäärän takia järjestettykään. Eipä hätiä mitiä. Päätimme matkustaa Salzburgiin omin nokkinemme, mutta aikamme juna- ja bussiaikatauluja tutkailtuamme tulimme siihen tulokseen, että päiväksi ei Salzburgiin kannattanut lähteä, jos ja kun aikoi käyttää halvempia (ja hitaampia) junayhteyksiä. Niinpä tartuimme kakkosvaihtoehtoon. Bayern Ticketillä pääsimme koko konkkaronkka 29 eurolla edestakaisin käymään Münchenissä. Yhdensuuntainen junamatka ei kestänyt kuin vajaat puolitoista tuntia. Toki junaan päästäksemme meidän piti ensin matkustaa postibussilla Kufsteiniin, mutta näin kokeneille bussimatkaajille se ei ollut ongelma eikä mikään.

Münchenissä meille sattui alkuun pikku fiba, sillä lähdimme tallustelemaan päärautatieasemalta himpun verran, noin 180 astetta, vikasuuntaan. Tietenkään meillä ei ollut minkäänlaista karttaa, ja kun sellaisen sitten vihoviimeinen eräästä hotellin aulasta saimme käsiimme, se oli sopivasti venäjäksi. Keväällä 1994 käydyn venäjän alkeiskurssin osaamisella ei kovin pitkälle olisi pötkitty, mutta onneksi opaskirjan karttalehdykkää ei ollut vaivauduttu kääntämään. Tämä piittaamattomuus venäläisturisteja kohtaan säästi sopivasti seurueemme lyhimpien jalkoja ja pidempien hermoja paahtavassa auringossa ja K:n valkonaamojen klaanille tukalassa 30 asteen hellesäässä.

Oikean suunnan ja kadun löydettyämme kävelimmekin sitä ensin yhteen suuntaan ja loppupäivän toiseen. Siis suurin piirtein näin. Piipahdimme toki parissa kirkossa, muutamassa (juurikin näin!) tavaratalossa ja parissa pienemmässä putiikissa, amerikkalaista perua olevassa ravitsemusliikkeessä, yhdessä anniskelupaikassa sekä ainakin kolmessa puistossa. Niistä on kuvia seuraavassa.

Das Rathaus

Saksalaisilta näyttäviä turisteja ja kultainen mies

On ehkä vähän epäilyttävää kuvata lapsensa luultavasti maailman kuuluisimman olutravintolan edessä (en sentään sisällä, vaikka olisin voinut.) Sisällä Hofbräuhausissa oli niin julmettu möly (siellä esiintyi ilmeisesti jokin paikallinen pappakvartetti puhaltimineen), että kiirehdittiin ison salin läpi ja isojen oluttuoppien ohi yhdestä ovesta sisään ja samantien toista kautta ulos. 

Jos olisin tässä yläkuvassa tähdännyt hieman enemmän vasemmalle, olisin tullut ikuistaneeksi punaiseen kokopitkään röyhelömekkoon ja parimetriseen keltaiseen höyhenpuuhkaan sonnustauneen ammatinharjoittajan. Olihan tämä talokin aika erikoinen näky keskellä kiivainta kauppapaikkaa....

"Hei kato, Münchenin kuuluisa ...hm.... jokin vino juttu."

Kyltissä esitetty toive ei ole saavuttanut Tirolin metsiä. Siis vielä.

Jaappanilainen teehuone.

Suomalaisturisti

Ja heitä lisää

Paikallisten surffilautailijoiden kokoontumisajot

Takaisintulomatkalla poikkesimme iltapalaostoksilla Kufsteinissa. Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat sieltä.

Münchenin matkasta jäi mukavien muistojen ja muutaman valokuvan lisäksi käteen heräteostoksena hankittu Dirndl. Nyt enää täytyisi keksiä, missä tilanteessa voisin sitä käyttää. Täytynee järjestää oma Oktoberfest. Vaikka vain meidän koulun saksanopettajille.

Lehmät pilvien yllä (Tag 5)

Viidentenä lomapäivänä eli torstaina pääsimme kuin pääsimmekin ihailemaan huikeita maisemia pilvien yläpuolelta. Matkustimme heti aamusta bussilla (edellispäivän vahingosta viisastuneena nousimme kyytiin jo aiemmalta pysäkiltä) Ellmauhun, joka myös Bergdoktor-tv-sarjasta tunnetaan (siis jos tunnetaan). 

Hartkaiserbahn-junalla (yläkuvassa) nousimme sitten 1555 metrin korkeuteen Hartkaiser-vuoren laelle, jossa meidät otti ensimmäisenä vastaan laiduntava lehmälauma. Niissä riitti ensi alkuun ihmettelemistä.

Ovatko nämä niitä kuulusia Milka-lehmiä? (toim.huom.)

Ihan käläviäläisiltä ne kyllä näyttävät!

Laiduntaakohan jossakin suomalaisessa laskettelurinteessä myös lehmiä?

Vuoren päällä oli lehmien lisäksi toki muutakin nähtävää. Lapset pääsivät tutustumaan Ellmis Zauberwelt -nimiseen seikkailupuistoon, jossa selvitettiin sammakoksi taiotun noidan oppipojan taikasauvan piilopaikkaa. Kaikille tehtävän ratkaisseille oli luvassa palkkio, joten meidän lapset olivat heti leikissä mukana.

Ennen varsinaista selvitystehtävää täytyi toki hieman läträtä vedellä.... Onneksi ilma oli lämmin eikä huipullakaan tuullut.

Taikasauvan metsästys oli aikasta jänskää puuhaa, eikä haitannut yhtään, vaikka vihjeet, joita seurasimme, olivat aina vain saksaksi. Seikkailijoille alussa jaettu kartta täyttyi nopsaan erivärisistä tarroista, mutta taikasauvan olinpaikan salaisuus selvisi vasta, kun vihoviimeinenkin tarra oli saatu aseteltua kohdilleen.

Reitin varrelle oli rakennettu jos jonkinlaista luolaa, riippusiltaa, jättiläistuolia, aarrearkkua, mökkiä ja katosta. (Ihmettelimme, miten paljon seikkailumaihin oli muutenkin satsattu, sillä niin tähän kuin kaikkiin muihinkin seikkailupuistoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Toki useimmat olivat lunastaneet hissiliput.) Meidän lasten suosikkipaikaksi osoittautui tämä yllä oleva labyrinttimökki, jonne aikuiset eivät jostakin ihmeen syystä mahtuneet sisälle... 

Taikasauvan olinpaikan ja taikasanan selvittyä lapset kävivät lunastamassa palkkiona olleet puuhapussit, jotka sisälsivät puuhakirja, naamarit ja tarroja, minkä jälkeen lähdimme valloittamaan seuraavaa vuorta.

Ellmausta Scheffauhun olisi päässyt myös bussilla. Silloin olisi pitänyt mennä vuorijunalla ensin alas, odotella bussia, ahtautua mahdollisesti täpötäyteen bussiin ja ajella sitten taas gondolihissillä ylös. Miksi tehdä asioista niin hankalila, kun huipulta huipulle voi myös kävellä?

Välillä oli evästauon paikka. (Tämä kohta reitin varrella oli sillä tavalla historiallinen, että se oli ainoa paikka, jossa oli roskattu. Vaikka roskakoreja ei ollut missään, ei yhdessäkään metikössä eikä yhdenkään polun varrella, ei edes taukopaikoilla, kaikkialla oli todella siistiä. Tästä saisivat suomalaisetkin ottaa mallia.)

Eräillä oli upea paikka märehtiä.

Joskus tielle voi sattua yllättäviäkin esteitä.

Vajaan tunnin verran rauhallisesti tepasteltuamme tulimme Scheffauhun. Täällä vuoren huipulla sijaitsee KaiserWelt, jonne lapset (ja äiskä ja iskä tietysti myös) pääsivät seuraavaksi seikkailemaan.

Tarjolla oli jos jonkinmoista köysirataa, kiipeilytelinettä, liukumäkeä, keinua ja trampoliinia. Lapset vipelsivät ihan innoissaan leikkipaikasta toiseen, vaikka takana oli jo yksi seikkailumaa ja ainakin jonkin mittainen patikkamatka. 

Iästään huolimatta iskäkin jaksoi kiitettävästi heilua mukana.

Yksi jäi KaiserWeltin nähtävyyksistä silti näkemättä. 

Lapset olivat huomanneet Kaiserweltin kartasta, että vuoren huipulla elelee murmeleita. Niitä emme kuitenkaan päässeet näkemään. Myönnettäköön, etten ole kovinkaan syvällisesti perehtynyt murmeleiden elintapoihin, mutta en oikein jaksanut uskoa, että ne jököttäisivät odottamassa meitä juuri karttaan merkityssä paikassa, eikä ylimääräinen patikointi jyrsijöiden perässä muutenkaan mitenkään suunnattomasti tässä vaiheessa iltapäivää enää huvittanut. Sitä paitsi alkoi olla aika lähteä jo seuraavalle huipulle.

KaiserWeltistä laskeuduimme alas Scheffauhun gondolihissillä. (Itse asiassa teimme matkan kahdesti, sillä ensimmäisen kerran laskeuduttuamme päätimme käydä vielä hetken aikaa ylhäällä leikkimässä ennen seuraavan bussin saapumista.)

En todellakaan ollut ainut, johon hissistä avautuvat maisemat tekivät vaikutuksen. Esikoiseni ilmoitti aikovansa isona muuttaa tuohon yllä olevassa kuvassa näkyvään pikku alppimajaan. Tai jos ei juuri tähän, niin johonkin vastaavaan. Niin että tiedoksi vain, äiskä.

Hissi eteni minun mielestäni sopivan verkkaiseen tahtiin (mutta olenkin ikävä ihminen), ja matka yhteen suuntaan kesti reilun vartin verran. Sinä aikana ehti sopivasti katsella ympärilleen. Lasten mielestä olisi toki ollut erinomaisen suotavaa, jos jyrkimmät pudotukset olisi menty kunnon vauhdilla.

Päivän kolmanneksi huipuksi olimme säästäneet Söllissä sijaitsevan Hohe Salve -vuoren, jota olimme jo pariin otteeseen kavunneetkin mutta jonka huipulla emme olleet vielä käyneet. 

Emmekä käyneet nytkään. Koska bussimme oli muutaman minuutin aikataulusta myöhässä, ehdimme väliasemalle klo 16.46, tasan minuutin liian myöhään. Virkaintoinen hissikuski ei suostunut tinkimään edes sitä minuuttia, vaikka mikä olisi ollut. Niinpä jouduimme jäämään Hochsöllin Hexenwasser-puistoon. 

Lapsia vesipuistoon jääminen ei tippaakaan haitannut (molemmat onnistuivat kastelemaan itsensä ihan kiitettävästi), mutta itse olisin mielelläni nähnyt Hohe Salven päällä sijaitsevan pikku kirkon. No, ensi kerralla sitten.

Tällä kerralla laskeuduimme alas gondolihissillä; serpentiinitiet oli tällä reissulla jo nähty.

Patikointia ja pikkuheppoja (Tag 4)

Neljännelle lomapäivälle meillä oli aivan erityinen suunnitelma: aioimme hankkia hissipassit ja käydä vähintäänkin kolmella alueen korkeimmalla huipulla. 

Aikomukseksi tämä kuitenkin jäi, sillä - niin älyttömältä kuin se kuulostaakin - emme mahtuneet bussiin, joka olisi vienyt meidät Scheffauhun. Bussi oli niin täpösen täynnä kovaäänisiä vaeltelevia eläkeläisiä reppuineen ja kävelysauvoineen, että vaikka lapset olisi jotenkin saanut survottua bussin ovista sisälle, olisimme todennäköisesti jauhautuneet muusiksi tai ainakin hionneet hengiltä. Jos taas olisimme menneet seuraavalla bussilla, olisimme ehtineet käydä hyvässä lykyssä vain kahdella huipulla, ja se taas ei hissipassien hinnan huomioiden ollut erityisen kannattavaa. 

Niinpä kehitimme ex tempore vaihtoehtoista toimintaa, johon ei tarvittu busseja. Kävelylle siis!

Olimme tähän mennessä etsiytyneet aina Hohe Salven suuntaan, joten nyt suuntasimme aivan vastakkaiseen suuntaan. Meillä ei tietystikään tälläkään kerralla ollut minkäänlaista karttaa tai muuta opasta mukana, mutta onneksi tienvarsiopasteet kertoivat, että valitsemaamme reittiä oli mahdollista päästä Moorseehen. Olisi tietysti ollut kätevää, jos kohteiden etäisyydet olisi ilmoitettu minuuttien sijaan vaikkapa kilometreissä. Nyt piti vain arvuutella, tarkoittiko esimerkiksi "Moorsee 30 min", että tässä ajassa kohteeseen ehtii beigen värinen ikäihminenkin vai pitikö varautua siihen, että kohde tulee näkyviin nopsemmin, jos malttaa jättää juomatauot ja maisemakuvaukset väliin. No, lomalla mihkään mikään kiire ole.

Tässä saksalaisturistiksi naamioitunut seurueemme jäsen tarkkailee kalojen ja sudenkorentojen liikkeitä paikassa, jonka otaksumme olleen Moorsee.  

Moorsee on ilmeisesti jonkinlainen yksityinen lohilampi. Tällä kerralla emme olleet ainoita paikalle eksyneitä, sillä kaunis kesäpäivä oli houkutellut vastarannalle muutaman onkijankin.

Like father, like son.

Bussi-insidentin jälkeen olimme käyneet ostamassa perheen herroille perinteiset huopahatut, jotka olivat yllättävän käteviä helteessä. (Isakille hattu on sittemmin ollut aivan korvaamaton; koulussa tosin yksi sulka katosi, mihin nuoriherra totesi vain, että täytyy ensi kesänä käydä hakemassa Söllistä uusi hattu.) 

Aivan lohilammen läheisyydessä oli hevostila, jossa oli suloisia minikokoisia heppoja. 

Ja vähän isokokoisempia heppuleita. (Terveisiä Emmalle!)

Meillekin tällaiset parvekekukat!

Vuoristoniitty. Täällä voisi kirmailla kuin Sound of Musicissa ikään.

"Yl´kasteisten vuorten me kuljemme, ja daa daa da dadda dadda hop hop  hop" (hieman elokuvamusiikkia...)

Evästaukopaikalla

Maastot olivat varsin vaihtelevia. 

Ihmisten ilmoilla taas!